Kielemme on erikoinen. Se erottaa toisistaan pelaamisen, pelaamisen ja pelaamisen. Kyseessä on laina ruotsin sanasta ”spela”. Kansanmuusikot ovat pelimanneja, kansanmusiikkijuhlat Spelit. Jorma Panula puhuu kauhajokista murrettaan, tarkistaa, mitä soitinta kapellimestarikoulutusta haluava pelaa. ”Pelaakko fiulia? Hyvä! Parhaat kaput tuloo karvoosta (jousisoittajista)!”
Englannin kielessä yksi verbi, ”to play”, kattaa leikin, pelaamisen ja soiton. Kaksi jälkimmäistä näistä tahtoo nykyään mennä turhankin vakaviksi, ainakin, kun niistä tulee ammatti.
Lasten leikeissä on ilo läsnä, jollemme me vanhemmat unohda heitä yksin. Osallistumistamme kaivataan välillä, läsnäoloamme paljon. Valvonta on myös tärkeää, monien leikkien siirryttyä pelien tapaan nettiin, tableteille ja puhelimiin.
Elin itse lapsuuteni 50- ja 60-luvuilla, jolloin ulos lähtiessämme huikattiin vain heit. Rajat oli annettu, mihin asti sai mennä. Ja milloin oli tultava kotiin syömään. Selvisimme hengissä, ainakin me hengissä selvinneet. Niinhän me, jotka silloisen liikennekulttuurin koimme ja vielä tässä kirjoittelemme, selvisimme ilman turvavöitäkin. Moni ei, muistakaa.
Nykyään vapauden, valvonnan ja kuluntarkkailun kyseessä ollen se sama älypuhelin, joka lapsella nyt on taskussaan, auttaa tietämään, missä natiainen kulkee. Vaikkei äänettömällä olevaan mobiiliinsa sitten vastaakaan.
Sen, mitä kutsumme omassa kielessämme peliksi, voi käsittää niin fyysisenä urheiluna kuin koneella pelaamiseksi. Kun alamme aikuistua, peli vakavoituu ja tähtää eteenpäin, kohti kärkeä. Yhteiskunnan suuria ongelmia on saada nuoriso liikkumaan tarpeeksi, kun sitä terveys vaatisi. Kovaa liikkuvat ovat korkealle tasolle tähtääviä huippuaktiiveja, joilla siintävät silmässä esimerkiksi NHL-jäät. Silti suomalainen valmennuspuoli tuntee huolta yhä veltostuvasta kansasta, joka ei viitsi paneutua pitkäjänteisesti treenaamiseen. Materiaalia olisi, mutta huipulle ei jakseta kiivetä.
Musiikissa pääsy esiin vaatii kovaa työtä. Sitä harjoittelun määrää, jonka viulutaituri Pekka Kuusisto on tehnyt esiintyäkseen nyt maailman tunnetuimmilla lavoilla, ei pysty enää kukaan laskemaan.
Tie parhaaksi nousee useimmilla pystyyn. Peli kovenee ja hampaat kiristyvät. Tappio on karvas kestää. Unohtuuko tässä jotain? Ilo.
Amatööri sananmukaisesti rakastaa sitä, mitä tekee. Rakkaudella, ”com amore”. Tuntuu, että unohtuu, kuinka tärkeä pohja huippujen kehittämiselle on laaja harrastajapohja, iloinen yhdessä tekemisen henki. Ne spelit!

Atso Almila
Kapellimestari