Munkkidiakoni Nasarilla on takanaan jo seitsemän vuotta Valamon luostarissa.

Monilla meistä on elokuvien ja tv-sarjojen luoma kuva luostareista ja niiden asukkaista.
Elämä luostarissa on kuitenkin toisenlaista. Luostari ei ole jännittävien seikkailujen päätepiste vaan kaivatun rauhan ja hiljaisuuden tyyssija, jonne ei hakeuduta hetken mielijohteesta.

Munkkidiakoni Nasari vastaa hymyillen kysymykseen mikä kaikissa haastatteluissa aina kysytään: millaisen tien hän on Valamoon kulkenut?
– Sukujuureni ovat sekä Pohjois-Pohjanmaalla että Karjalassa. Ortodoksisuus tuli tutuksi jo lapsena ja Valamossakin tuli käytyä useita kertoja. Silloin ei toki kosketusta itse luostariveljestöön ollut, mutta Valamo itsessään antoi joka vierailulla jotain ajateltavaa. Pikkuhiljaa omassa päässä alkoi itää pohdinta millaista luostarielämä mahtaisi olla, mutta nuoruuden vaiheissa ja opiskelun aikana ajatukset jäivät taka-alalle, Nasari kertoo.

Hiljaisuuden kaipuu

Musiikki on ollut Nasarille läheinen asia lapsesta asti ja Oulun musiikkilukion kautta tie vei Helsinkiin Sibelius-Akatemiaan. Vaikka musiikki olikin rakas asia, alkoi sen parissa työskentely tuntua perin raskaalta.
– Opiskeluaikana päivät menivät soittotunneilla ja illat harjoitellessa, lisäksi piti käydä ihan muun alan töissä opintojen ja asumisen rahoittamiseksi. Opintojen loppuvaiheissa tuli selväksi, että en halua suoraan jatkaa musabisneksen ruljanssiin. Suomessa koulutetaan todella paljon huippumuusikoita, jotka joutuvat kilpailemaan kovasti tarjolla olevista työpaikoista ja -tilaisuuksista. Elääkseen musiikilla on oltava valmis lähtemään Suomen rajojen ulkopuolelle. Niinpä musiikkiopintojen jälkeen muutinkin Tukholmaan ja opiskelin sairaanhoitajaksi ja työskentelin jonkun aikaa psykiatrisella puolella, nyt 33-vuotias Nasari muistelee opiskeluvuosiaan.
Lopulta Nasari rohkaistui ottamaan yhteyttä Valamon luostariin, missä hän oli lomaillut useita kertoja ja osallistunut muun muassa kuoronjohto- ja erilaisille taidekursseille.
– Jo tuolloin pyrin heräämään aamulla jumalanpalveluksiin, nautin siitä rauhasta ja kaikesta levollisuudesta mitä luostari tarjosi.
Kurssien loputtua Nasari jäi kaipaamaan hiljaisuutta. Myös elämän säännöllisyys ja rytmi kiehtoivat, kaikki tapahtuu luostarissa tietyssä järjestyksessä päivästä riippumatta.
– Tämä oli täydellinen vastakohta arjen kolmivuorotyölle, joka karsi elämästä kaiken sosiaalisuuden. Aikataulut kavereiden tapaamiseen eivät koskaan täsmänneet ja kaiken hektisyyden keskellä tunsin itseni yksinäiseksi. Huomattavasti yksinäisemmäksi kuin koskaan munkkina eläessäni, Nasari vertaa vanhaa ja nykyistä elämäänsä.

Luostari on osa yhteiskuntaa

Ihmisillä on usein romanttinen, hieman stereotyyppinen kuva luostarielämästä. Todellisuudessa munkit elävät omissa puitteissaan hyvinkin aktiivisena osana ympäröivää maailmaa.
– Olen luonteeltani avoin ja sosiaalinen, siksi minulle sopikin hyvin olla Valamossa kaksi ensimmäistä vuotta töissä vastaanotossa. Meillä käy paljon myös ulkolaisia vieraita ja silloin me kielitaitoiset munkit olemme opastamassa. Työhöni kuuluu myös erilaisia matkailumarkkinointiin kuuluvia tehtäviä ja pakko tunnustaa: vaikka me munkit olemmekin omalla tavallamme seisomisen ammattilaisia, on monipäiväinen jalkojen päällä olo vaikkapa matkamessuilla melkoinen koetos meillekin. Mutta sekin on työtä ja muodostaa tärkeän osan kilvoituksesta.
Igumeni osoittaa kullekin veljelle tietyt työtehtävät, joita kutsutaan kuuliaisuustehtäviksi.
– Kaikki työtehtävät ovat luostarissa samanarvoisia ja niiden kuuliainen suorittaminen rinnastetaan rukoukseen, Nasari kertoo.

Ehjin mielin hiljaisuuteen

Paitsi kilvoitteluelämäksi, luostarielämää kutsutaan perinteisesti myös enkelielämäksi. Sen perimmäinen tarkoitus on kilvoittelijan sielun pelastus.
Käytännössä kilvoitteluelämä on työn, rukouksen ja levon vuorottelua. Munkkidiakoni Nasari on tyytyväinen ja onnellinen elämästään Valamossa.
– Kesti aikansa sisäistää ajatus, etten ole täällä töissä, vaan että Valamo on minun kotini. Vaikka täällä elämällä on omat raaminsa ja rytminsä, olemme kaikki erilaisia persoonia ja toteutamme tehtäväämme kukin omien vahvuuksiemme kautta. Koen olevani sisäisesti tasapainossa ja ehjä ja olin sitä jo tullessani Valamoon vuosia sitten.
Käsitys kriisin pakenemisesta luostariin on väärä, luostariin ei voi, eikä kannata tulla rikkinäisenä. Jos elämässä kaikki ei ole kohdallaan, voi hiljaisuus vain pahentaa asiaa.
– Toki voi tulla vaikkapa muutamaksi päiväksi tai viikoksi lomalle rauhoittumaan, mutta luostarielämään sitoutuminen on paljon pidemmän kypsymisen tulos, Isä Nasari kertoo.

Jumalanpalvelukset ovat keskeinen osa luostarin päiväjärjestystä.