Aloitin pianotunnit nelivuotiaana. Lukiossa tajusin musiikista tulleen minulle itseilmaisun muodon, jota ilman kaikki ei ole kohdillaan. Opin rakastamaan elävän musiikin, teatterin, tanssin tai vaikkapa sirkuksen juuri siinä hetkessä koettavaa ainutkertaisuutta. Näin ei ole ollut aina.

Muistan, miten epätodelliselta tuntui päästä opiskelemaan pianonsoittoa ammatikseen. Pikkukylän tyttönä koin aloittavani opinnot melkoiselta takamatkalta ja niinpä teinkin kaikkeni osoittaakseni olevani paikan arvoinen. Harjoittelin kohtuuttomia määriä, kuten kaikki muusikot. Kyllästin itseni musiikin historialla, teorialla, analyysilla, estetiikalla, tutkimuksella – tulevaisuudellakin. Konserteissa analysoin, miten esitys vastaa omaa ideaaliani. Harvoin vastasi. Ja yhä harvemmin sain musiikista täyttymyksen tunteen, vaikka elin unelmaani.

Sitten havahduin opiskelukaverini tokaisuun: ”Sinä vain harjoittelet aina. Et koskaan enää jammaile.” Se pysäytti. Tajusin, että musisoinnin ilo ja sisäinen palo oli tukahtunut minussa totisen suorittamisen alle. Jotain oli tehtävä, mutta mitä.
Pianistikaverini ehdotti stressiriffejä. Ideana oli keksiä ja opettaa toisillemme vuoroviikoin uusi tekniikkaharjoitus, kikka tai riffi. Nämä opeteltiin ulkoa ja liitettiin edellisten jatkoksi. Metodi toimi mahtavasti! Lähes huomaamatta löysin taas vapaudentunteen musiikin tekemiseen. Yleisössä istuessa opettelin luottamaan esiintyjien näkemykseen ja ottamaan vastaan mitä tuleman pitää ilman ennakko-oletuksia. Elämä keveni ja mieli avartui kummasti. Taiteen ymmärtämisen ja analysoinnin sijaan aloin ymmärtää itseäni.

Kulttuurielämykset tuovat elämääni useimmiten juuri niitä asioita, joita en ole itse edes hoksannut kaipaavani juuri sillä hetkellä. Mielikuvan vanhasta muistosta, lohtua ikävään, valoa kaamokseen ja järjestystä kaaokseen. Täytyy vain uskaltaa päästää irti ja heittäytyä virran vietäväksi. Jälkikäteen maailma on taas hetken aikaa parempi paikka.

Katariina Kummala
Kuopion Musiikkikeskuksen ja Kuopion kaupunginorkesterin johtaja