Aarre kaupungin keskellä

Ihmiset ja ilmiöt

Vuonna 1815 valmistunut Kuopion tuomiokirkko on yhdistelmä uutta ja vanhaa. Ovet lukitaan edelleen jyhkeillä avaimilla, mutta monessa muussa asiassa on otettu avuksi moderni tekniikka, seurakuntamestari Jouko Mertanen kertoo.

Tuomiokirkko on maamerkki, osa kaupunkilaisten elämää vuosisatojen ajan. Historiallisen rakennuksen jykevät seinät kätkevät sisäänsä monta tarinaa ja myös modernia tekniikkaa. Ehkä myös aarteita?

Monet ohittavat kirkon päivittäin ja toisinaan poikkeamme sisälle hiljentymään, juhlistamaan elämän merkkipaaluja tai kuuntelemaan konsertteja. Seurakuntamestari Jouko Mertanen kuitenkin tuntee Kuopion Tuomiokirkon paremmin kuin kenties kukaan muu. Olipa kyse alttaritekstiileistä, modernista AV-tekniikasta tai vuosisataisista kirkonkelloista kellotornissa, seurakuntamestari varmistaa, että kaikki toimii. Pääsimme hänen mukanaan kurkistamaan kirkon kätkettyihin kammioihin.

Vanhaa ja uutta

Kolmenkymmenen palvelusvuoden aikana niin kirkko kuin seurakuntamestarin työnkuva on muuttunut.
– Kun aloitin, sakastissa oli sulaketaulu, jossa oli valokytkimet.
Nyt alttarin takana on suoranainen moderni hermokeskus, josta säädetään niin valoja kuin ääntä yksittäisten kristallikruunujen ja mikrofonien tarkkuudella. Näytön kautta on videoyhteys kirkkosaliin ja kirkon ympäristöön. Tekniikkaa voidaan käsitellä myös kirkkosalin puolelta langattomasti tabletin avulla.
Myös kirkonkellot toimivat automatiikalla. Valmiiksi ohjelmoidut soitot käynnistyvät sakastista nappia painamalla.
– Seurakunnassa oli kellonsoittaja aina 1960-luvulle saakka, nykyään kaikki on automatisoitu. Mutta kyllä tornissa pitää siitä huolimatta käydä tekemässä huoltoja sekä säännöllisesti tarkistamassa, että kaikki on kunnossa, Mertanen sanoo ja kertoo korjanneensa viimeksi edellisellä viikolla kellojen mekaniikkaan tulleen vian.
Satunnainen kirkossakävijä ei välttämättä kiinnitä seurakuntamestarin työn jälkeen huomiota. Silloin kaikki toimii kuten pitääkin.

Paikka rauhoittumiselle

Vaikka kirkko on Mertaselle työpaikka, ei rakennuksen erityisyys ole kuitenkaan päässyt unohtumaan.
– Kirkko on rauhoittumisen ja hiljentymisen paikka. Heti kun astuu sisälle kirkkoon, jää kaupungin hyörinä seinien ulkopuolelle. Vaikka tämä on minulle arkinen työpaikka, ei pyhyyden tunne kuitenkaan katoa ja sitä haluan myös kunnioittaa. Jos kännykkä pirahtaa silloin, kun olen valmistelemassa alttaria palvelukseen, en vastaa puhelimeen.
Toisia oleskelu hiljaisuutta ja historiaa henkivässä vanhassa rakennuksessa saattaisi pimeällä hirvittää. Mertanen kuitenkin kertoo, ettei ole koskaan tuntenut oloaan turvattomaksi kirkossa.
– Toki vanhassa rakennuksessa on monenlaisia ääniä. Joskus on täytynyt ovia lukitessa käydä vielä tarkistamassa, ettei kukaan vain ole jäänyt kirkkoon.

Viinikellarista kellotorniin

Vuosikymmenten saatossa koko kirkkorakennus on käynyt seurakuntamestarille tutuksi ja rakkaaksi. Siksi suoranaista lempipaikkaa on vaikea nimetä. Kirkon kellari henkii yhtä aikaa sekä historiaa että nykypäivää. Sieltä löytyvät vanhat viinikellarin portaat ja kirkon vanhin esineistö, mutta myös arkisemmat pukeutumis- ja säilytystilat. Ullakolle puolestaan on kertynyt muistoja kirkon eri vaiheista, kuten toisen maailmansodan jälkeen kattoruoteista löytynyt kranaatinsirpale.
– Näkyvästä sijainnista huolimatta vihollisen pommikoneet eivät aiheuttaneet kirkolle vahinkoja. Yritys kyllä oli kova, mutta osumatarkkuus huono.
Yksi lempipaikoista löytyy korkealta kattojen yltä. Keskikaupungin komeimmalta paikalta kelpaa ihastella kaupunkia.
– Joskus keväisinä päivinä kiipeän kellotornin näköalatasanteelle juomaan kahvit.

Kellotornin jyhkeitä kelloja soitettiin miesvoimin aina 1960-luvulle saakka, nykyään soitto käy sakastista käsin nappia painamalla.

Amanda Malmberg valmisti samettisen, upeasti kirjaillun messukasukan vuonna 1852.

Hae sivustolta

Generic selectors
Exact matches only
Search in title
Search in content
Search in posts
Search in pages
Share This

Jaa tämä juttu!

Voit jakaa jutun Facebookiin tai Twitteriin.